Kovin tätä tekstiä alkaa tulemaan välillä taas.
Tänään kokeilin joskus aikaan ostamiani sporttiliivejä ja kappas vain, nyt ne viimein menevät päälle!
Juuri sopivasti, koska aion tänään mennä ainakin Sh'bamiin niinku "testaamaan" niitä.
Mielessä pyörii myös tulevan viikon kampaajareissukin. Jotain uutta, pientä muodonmuutosta varmaan edessä. Siitä toisessa blogissani kohta lisää myös. Mutta tää alkaa jo muistuttamaan liikaa lampun harjaa...
Aamupäivästä otin vaniljapirtelöni, mutta jostain syystä mulla oli taas jokin heikotus tai hiilaritärinä. Toimin kuten valmentaja ohjeisti, otin hunajaa teelusikan kärjellisen. Kohta jo helpotti oloni.
Pitää toki muistaa etten ole käynyt tsh ja t4v-kontrolleissa vielä, et voiko olla jo hypertyreoosin puolella lääkityskin. Pitäis ens viikolla vihdoin mennä kokeisiin.
Kova on pohdinta, mitä tässä tehdä ennen iltaa, imuroidako nyt tässä, lounas on jo nautittu. Maaru täynnä.
Uinti on viimeaikoina kovin houkutellut, joutuu sitä hieman lykkimään vielä ens viikolle, jos saisin jonain iltana kamunkin mukaan.
Perjantaisin olis räpyläuinnit klo 19 varmaankin edelleen. Mihinkään harrasteryhmään en näillä onnettomilla räpiköintitaidollani (Masters tms.) kehtaa enää mennä.
Tänään olisi kuitenkin ainutlaatuinen mahdollisuus näin sunnuntaina kokeilla sitä Sh'bamia.
Joten uinti on jätettävä toiselle päivälle nyt.
Taas tuli vastaan eräs mainos eräällä feministisellä Facebook-sivulla jossa rohkaistiin lihavia rakastamaan itseänsä sellaisenaan kuin on.
Hyvä juttu, mutta onko se itsensä rakastamista ihan tismalleen, jos lihavuudesta koituu erilaisia ongelmia? Eikö se ole vähän niinkuin itse aiheutettu haitta itselleen? Aiemmin olisin ehkä mennyt moiseen mukaan, mutta en nyt koe sillä tavalla että ketään olisi kehotettava nauttimaan olostaan tuhdimpana jos vaihtoehtona olisi olla normaalipainoinen?
Varsinkin, kun näin omat aloituskuvani, mä vallan järkytyin niistä! Mulla on ollut jotenkin ehkä kiero kehonkuva itsestäni. En nähnyt lihavuuttani kunnolla, kun olin lihava. Silti tietoisesti välttelin kovasti kuvaamista, koska en pitänyt itseäni kauniina.
Nyt, kun näen itseni peilistä, alkaa sieltä tulemaan esille se Johku, joka joskus olin kauan sitten.
En ehkä edes 18 v. sitten ollut ihan näin iso, mutta sinne päin. Tai 19 v. sitten.
Teininä olin vielä 18-vuotiaanakin normaalipainossa mutta 1995 vuoden kieppeillä se paino rupes nousemaan. Ehkä jokin muuttui siinä vaiheessa ruokailutavoissa, maistui hot rodit ja coca-cola, saattoi alkaa se herkuttelu kun rahaakin oli enemmän käsissä kun kunnon töihin pääsin.
Nyt mä sen vankasti tiedostan, että jonkin sortin ahmimisongelma mulla on ja sitä vastaan vaan pitää taistella. Ja aion jatkossa hakea apua näihin ongelmiin ja yrittää tiedostaa, että syömiseen ei kannata olojaan purkaa. Ja pysäyttää himonsa jo kaupan tiskillä ja tiedostaa mahdollinen vaara, että ketju ei mulla katkeakaan tuosta noin vain.
Mutta jos nyt tosiaan vähän imuria näyttäis kodille, jotta kerkeän nelivetonikin viedä lenkille ennen Sh'bamia. :)
Tänään kokeilin joskus aikaan ostamiani sporttiliivejä ja kappas vain, nyt ne viimein menevät päälle!
Juuri sopivasti, koska aion tänään mennä ainakin Sh'bamiin niinku "testaamaan" niitä.
Mielessä pyörii myös tulevan viikon kampaajareissukin. Jotain uutta, pientä muodonmuutosta varmaan edessä. Siitä toisessa blogissani kohta lisää myös. Mutta tää alkaa jo muistuttamaan liikaa lampun harjaa...
Aamupäivästä otin vaniljapirtelöni, mutta jostain syystä mulla oli taas jokin heikotus tai hiilaritärinä. Toimin kuten valmentaja ohjeisti, otin hunajaa teelusikan kärjellisen. Kohta jo helpotti oloni.
Pitää toki muistaa etten ole käynyt tsh ja t4v-kontrolleissa vielä, et voiko olla jo hypertyreoosin puolella lääkityskin. Pitäis ens viikolla vihdoin mennä kokeisiin.
Kova on pohdinta, mitä tässä tehdä ennen iltaa, imuroidako nyt tässä, lounas on jo nautittu. Maaru täynnä.
Uinti on viimeaikoina kovin houkutellut, joutuu sitä hieman lykkimään vielä ens viikolle, jos saisin jonain iltana kamunkin mukaan.
Perjantaisin olis räpyläuinnit klo 19 varmaankin edelleen. Mihinkään harrasteryhmään en näillä onnettomilla räpiköintitaidollani (Masters tms.) kehtaa enää mennä.
Tänään olisi kuitenkin ainutlaatuinen mahdollisuus näin sunnuntaina kokeilla sitä Sh'bamia.
Joten uinti on jätettävä toiselle päivälle nyt.
Taas tuli vastaan eräs mainos eräällä feministisellä Facebook-sivulla jossa rohkaistiin lihavia rakastamaan itseänsä sellaisenaan kuin on.
Hyvä juttu, mutta onko se itsensä rakastamista ihan tismalleen, jos lihavuudesta koituu erilaisia ongelmia? Eikö se ole vähän niinkuin itse aiheutettu haitta itselleen? Aiemmin olisin ehkä mennyt moiseen mukaan, mutta en nyt koe sillä tavalla että ketään olisi kehotettava nauttimaan olostaan tuhdimpana jos vaihtoehtona olisi olla normaalipainoinen?
Varsinkin, kun näin omat aloituskuvani, mä vallan järkytyin niistä! Mulla on ollut jotenkin ehkä kiero kehonkuva itsestäni. En nähnyt lihavuuttani kunnolla, kun olin lihava. Silti tietoisesti välttelin kovasti kuvaamista, koska en pitänyt itseäni kauniina.
Nyt, kun näen itseni peilistä, alkaa sieltä tulemaan esille se Johku, joka joskus olin kauan sitten.
En ehkä edes 18 v. sitten ollut ihan näin iso, mutta sinne päin. Tai 19 v. sitten.
Teininä olin vielä 18-vuotiaanakin normaalipainossa mutta 1995 vuoden kieppeillä se paino rupes nousemaan. Ehkä jokin muuttui siinä vaiheessa ruokailutavoissa, maistui hot rodit ja coca-cola, saattoi alkaa se herkuttelu kun rahaakin oli enemmän käsissä kun kunnon töihin pääsin.
Nyt mä sen vankasti tiedostan, että jonkin sortin ahmimisongelma mulla on ja sitä vastaan vaan pitää taistella. Ja aion jatkossa hakea apua näihin ongelmiin ja yrittää tiedostaa, että syömiseen ei kannata olojaan purkaa. Ja pysäyttää himonsa jo kaupan tiskillä ja tiedostaa mahdollinen vaara, että ketju ei mulla katkeakaan tuosta noin vain.
Mutta jos nyt tosiaan vähän imuria näyttäis kodille, jotta kerkeän nelivetonikin viedä lenkille ennen Sh'bamia. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti