Nyt on ollut pieni tuumaustauko tässä, risteilyä ja kekkeriä.
Risteilyllä oli meillä torstaina illallinen tai mikä päivällinen noutopöydästä. Tokihan sitten alkupaloja piti syödä eikä millään kohtuudella.
Kun oli jälkiruuan aika, niin siinä kohtaa tökkäsi mahan kohdalla että ei enempää tai ylös tulee ja sukkelasti. Raja täyttyi.
Samoin on mielialat menneet ylös ja alas tässä, menkat alkaneet ja veetuttanut mikä tahansa asia.
Onneks toisaalta risteily tuli tuohon väliin, muuten olisin kai hajonnut.
Jo keskiviikko-iltana tunteet riepotteli kerrassaan mua. Hormonit siis hyppi ja huolella.
Tuntui mahdottomalta tuo ensimmäinen "naisten päivä".
En muista että olisin yleensä kärsinyt noin voimakkaista pms-oireista kuin nyt.
Ehkä tuo 6 päivän rankka työputki oli omiaan ryydittämään mielialat siihen suuntaan.
Kyllä tässä kieltämättä taas miettii että onko sittenkään oikealla alalla...
Pitäiskö vaan suosiolla hakeutua jonkin sortin kosmetologi-koulutukseen tai mihin tahansa muuhun työhön. Kai mä jotain muutakin osaisin tehdä kuin tätä "lähärin" hommaa?
Nyt on sellaiset ajat kuitenkin että pitäis yrittää pitää kiinni vakkaripaikastaan, vaikka tosin töitä voisi alalla riittää muuallakin.
Ruotsiin menosta välillä olen haaveillut vähän myös. Sekin olisi oma hommansa sinne lähteä tietämättä viihtyisikö siellä oikeasti itse jne. Olen kuullut juttuja aina jostain kuinka ruotsissa olisi paremmin huomioitu hoitajienkin työolot ja työssä jaksaminen. Aion varmaan oikeasti alkaa etsimään rekry-firmoja ja kuulostelemaan, mitkä olis mahikseni siellä.
Sekin plussa Ruotsissa on ettei taida eurot vaikuttaa talouteen kuten meillä. Toki varmasti Ruotsissa on miinus-puolensakin, mutta kiva olisi tietää kaikki.
Mä todella toivonkin ettei Ruotsi eikä Norjakaan lähtis euroihin ikinä. Siitä ei ole muuta ollut kuin harmia monen euromaan taloudelle.
Mulla varmaan alkaa olemaan tämmöinen neljänkympin kriisi, tarttis saada jotain muutosta elämään, oikeasti! Vielä voisi tehdä vaikka mitä, mielelläni siipiäni kokeilisin vaikka ulkomaillakin.
Laihdutuksesta on tullut asia tässä vaiheessa jota ei jaksa enää korostella pahemmin.
Todella tylsää lukea myös Slanka sluten groupissa et hei Slanka maxilla kuukausi ja -12 kg.
Hienoahan se on mutta mua ei hirveesti kosketa vaan. Takana kaukana on kun mä Cambridgella sain vastaavat tulokset eikä enää hetkauta.
Tuntuu nyt kuitenkin etten mä ikuisesti voi laihduttaa, jossain sen rajan on tultava vastaan.
Nyt olis opeteltava ennemmin syömistapoja kuin keskityttävä pelkkään laihdutukseen.
Mulle tuo hehkutus on jo sivuseikka, jos jollain tippuu 2-50 kg.
Luonnollisesti tässä vaiheessa enemmän kiinnostaa miten syödä jotta pysyn hoikkana.
Tosin mä en edelleenkään ole päässyt tavoitepainooni, mutta painonhallintaa tässä tavoitellaan kuitenkin.
Mä en enää ainakaan Cambridgen pirtelöihin uskalla koskea, kun tuli se juttu silloin talvella ja valmentaja jätti mut ilman minkäänlaista tukea kun lopetin pirtelöiden käytön ja ostamisen.
Piti muka joku lehtijuttukin tehdä musta mutta eipä taida tulla.
En aio myöskään miksikään laihdutusmannekiiniksi, en edustamaan Cambridgea tämän kokemuksen perusteella jonka siitä sain vaikka laihduinkin -25 kg parhaimmillaan.
Jotenkin tuo etiikkapuoli tökkii heillä kuitenkin.
Raukkamaista toimintaa, että jätetään tyhjän päälle.
Musta piti tehdä juttu lehteenkin mutta eipä taida tullakaan, tosin en sitä suorannaisesti halunnutkaan.
Nyt on niin, että monikaan entinen dissaajani ei mua tunnistaisi kadulla jos kävelen vastaan.
Sattui vähän veikeän oloinen tilanne, kun eräs entinen luokkakaveri ei ollut mua tunnistanut risteilyllä.
Hämmästys oli ollut suuri, kun oli hänelle kerrottu että se blondi olin minä.
"Ai onko se noin hyvännäköinen nykyään?" oli ollut kommentti. :)
Hahah!
Aina toisinaan menneisyyden haamut pomppivat edelleen eteeni...rumasta ankanpoikasesta tuli sittenkin joutsen, vai? ;)
En voi kehua alakouluaikojani auvoisiksi ajoiksi. En ollut luokan kaunotar ja mua kiusattiin rankastikin.
Olin ujo ja arka, en mitenkään siis kenenkään uhka ollut millään tavalla ja vaikea asia on mulle edelleenkin tämä menneisyys.
Se kulkee ns. "muistijälkenä" varmasti elämäni loppuun asti, traumana lapsuudesta.
Se ei unohdu ikinä, mitä jouduin kokemaan.
Se pomppaa aina uudelleen eteeni, se on kenties eräs perimmäisistä syistäni syömisongelmiinikin.
Vaikka se onkin siellä kaukana historiassani, en pysty unohtamaan sitä kokemustani, mitä on olla inhottu, sylkykuppi suorastaan.
Edelleenkin säpsähdän helposti ja olen asennoitunut itseeni sellaisena jo valmiiksi, ettei mua kuitenkaan hyväksytä. Tämän siitä sain loppuiäkseni riesakseni.
Olla valmiiksi jos varuillaan, mitä saan kuulla, varautunut dissaaviin kommentteihin ja syrjintään.
Se vaan ei ikinä unohdu. Ei koskaan.
Risteilyllä oli meillä torstaina illallinen tai mikä päivällinen noutopöydästä. Tokihan sitten alkupaloja piti syödä eikä millään kohtuudella.
Kun oli jälkiruuan aika, niin siinä kohtaa tökkäsi mahan kohdalla että ei enempää tai ylös tulee ja sukkelasti. Raja täyttyi.
Samoin on mielialat menneet ylös ja alas tässä, menkat alkaneet ja veetuttanut mikä tahansa asia.
Onneks toisaalta risteily tuli tuohon väliin, muuten olisin kai hajonnut.
Jo keskiviikko-iltana tunteet riepotteli kerrassaan mua. Hormonit siis hyppi ja huolella.
Tuntui mahdottomalta tuo ensimmäinen "naisten päivä".
En muista että olisin yleensä kärsinyt noin voimakkaista pms-oireista kuin nyt.
Ehkä tuo 6 päivän rankka työputki oli omiaan ryydittämään mielialat siihen suuntaan.
Kyllä tässä kieltämättä taas miettii että onko sittenkään oikealla alalla...
Pitäiskö vaan suosiolla hakeutua jonkin sortin kosmetologi-koulutukseen tai mihin tahansa muuhun työhön. Kai mä jotain muutakin osaisin tehdä kuin tätä "lähärin" hommaa?
Nyt on sellaiset ajat kuitenkin että pitäis yrittää pitää kiinni vakkaripaikastaan, vaikka tosin töitä voisi alalla riittää muuallakin.
Ruotsiin menosta välillä olen haaveillut vähän myös. Sekin olisi oma hommansa sinne lähteä tietämättä viihtyisikö siellä oikeasti itse jne. Olen kuullut juttuja aina jostain kuinka ruotsissa olisi paremmin huomioitu hoitajienkin työolot ja työssä jaksaminen. Aion varmaan oikeasti alkaa etsimään rekry-firmoja ja kuulostelemaan, mitkä olis mahikseni siellä.
Sekin plussa Ruotsissa on ettei taida eurot vaikuttaa talouteen kuten meillä. Toki varmasti Ruotsissa on miinus-puolensakin, mutta kiva olisi tietää kaikki.
Mä todella toivonkin ettei Ruotsi eikä Norjakaan lähtis euroihin ikinä. Siitä ei ole muuta ollut kuin harmia monen euromaan taloudelle.
Mulla varmaan alkaa olemaan tämmöinen neljänkympin kriisi, tarttis saada jotain muutosta elämään, oikeasti! Vielä voisi tehdä vaikka mitä, mielelläni siipiäni kokeilisin vaikka ulkomaillakin.
Laihdutuksesta on tullut asia tässä vaiheessa jota ei jaksa enää korostella pahemmin.
Todella tylsää lukea myös Slanka sluten groupissa et hei Slanka maxilla kuukausi ja -12 kg.
Hienoahan se on mutta mua ei hirveesti kosketa vaan. Takana kaukana on kun mä Cambridgella sain vastaavat tulokset eikä enää hetkauta.
Tuntuu nyt kuitenkin etten mä ikuisesti voi laihduttaa, jossain sen rajan on tultava vastaan.
Nyt olis opeteltava ennemmin syömistapoja kuin keskityttävä pelkkään laihdutukseen.
Mulle tuo hehkutus on jo sivuseikka, jos jollain tippuu 2-50 kg.
Luonnollisesti tässä vaiheessa enemmän kiinnostaa miten syödä jotta pysyn hoikkana.
Tosin mä en edelleenkään ole päässyt tavoitepainooni, mutta painonhallintaa tässä tavoitellaan kuitenkin.
Mä en enää ainakaan Cambridgen pirtelöihin uskalla koskea, kun tuli se juttu silloin talvella ja valmentaja jätti mut ilman minkäänlaista tukea kun lopetin pirtelöiden käytön ja ostamisen.
Piti muka joku lehtijuttukin tehdä musta mutta eipä taida tulla.
En aio myöskään miksikään laihdutusmannekiiniksi, en edustamaan Cambridgea tämän kokemuksen perusteella jonka siitä sain vaikka laihduinkin -25 kg parhaimmillaan.
Jotenkin tuo etiikkapuoli tökkii heillä kuitenkin.
Raukkamaista toimintaa, että jätetään tyhjän päälle.
Musta piti tehdä juttu lehteenkin mutta eipä taida tullakaan, tosin en sitä suorannaisesti halunnutkaan.
Nyt on niin, että monikaan entinen dissaajani ei mua tunnistaisi kadulla jos kävelen vastaan.
Sattui vähän veikeän oloinen tilanne, kun eräs entinen luokkakaveri ei ollut mua tunnistanut risteilyllä.
Hämmästys oli ollut suuri, kun oli hänelle kerrottu että se blondi olin minä.
"Ai onko se noin hyvännäköinen nykyään?" oli ollut kommentti. :)
Hahah!
Aina toisinaan menneisyyden haamut pomppivat edelleen eteeni...rumasta ankanpoikasesta tuli sittenkin joutsen, vai? ;)
En voi kehua alakouluaikojani auvoisiksi ajoiksi. En ollut luokan kaunotar ja mua kiusattiin rankastikin.
Olin ujo ja arka, en mitenkään siis kenenkään uhka ollut millään tavalla ja vaikea asia on mulle edelleenkin tämä menneisyys.
Se kulkee ns. "muistijälkenä" varmasti elämäni loppuun asti, traumana lapsuudesta.
Se ei unohdu ikinä, mitä jouduin kokemaan.
Se pomppaa aina uudelleen eteeni, se on kenties eräs perimmäisistä syistäni syömisongelmiinikin.
Vaikka se onkin siellä kaukana historiassani, en pysty unohtamaan sitä kokemustani, mitä on olla inhottu, sylkykuppi suorastaan.
Edelleenkin säpsähdän helposti ja olen asennoitunut itseeni sellaisena jo valmiiksi, ettei mua kuitenkaan hyväksytä. Tämän siitä sain loppuiäkseni riesakseni.
Olla valmiiksi jos varuillaan, mitä saan kuulla, varautunut dissaaviin kommentteihin ja syrjintään.
Se vaan ei ikinä unohdu. Ei koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti